Kari Hotakainen (born 9 January 1957 in Pori, Finland) is a Finnish writer. Hotakainen started his writing career as a reporter in Pori. In 1986, he moved to Helsinki. He became a full-time writer in 1996. He has two children with his wife, sound technician Tarja Laaksonen, whom he married in 1983. He has also worked as a copywriter and as a columnist for the Helsingin Sanomat.

Life and career

His father, Keijo Hotakainen, worked as a storekeeper and photographer while his mother, Meeri Ala-Kuusisto, worked as a sales clerk. Kari Hotakainen passed his matriculation examination in 1976 and graduated from Rautalampi High School the same year. He has a Bachelor of Arts. Hotakainen kicked off his career as an author in the beginning of the 1980s by writing poetry. His debut collection Harmittavat takaiskut (Unfortunate setbacks) was published in 1982. From poetry, Hotakainen moved on to writing books for children and young adults and then on to writing novels for adults. Before he started writing full-time, Hotakainen worked as a news reporter, in the advertising department of WSOY, etc. Hotakainen's breakthrough came when he was nominated for the 1997 Finlandia Prize, for his semi-autobiographical work titled Klassikko (The Classic). In 2002, Hotakainen received the Finlandia Prize for his book titled Juoksuhaudantie (Battle Trench Avenue) published the same year. Later on, the book was turned into a movie with the same name. In 2004, Hotakainen received the Nordic Council's Literature Prize for the same book. In 2006, he received the Nordic Drama Award for his play Punahukka. Hotakainen has also written children's plays, radio dramas, newspaper columns and the scripts for a 10-part TV series titled Tummien vesien tulkit. Hotakainen was seriously injured in a car accident on 3 March 2012.

<!--== Kirjallisuus == Hotakainen aloitti kirjailijanuransa 1980-luvun alussa runoudella. Hänen esikoisteoksensa on vuonna 1982 julkaistu runokirja Harmittavat takaiskut, joka on tunnelmaltaan, miljööltään sekä aiheiltaan hyvin suomalainen. Vuonna 1985 ilmestynyt teos Kuka pelkää mustaa miestä esittelee arkisia aiheita. Kirjojen teemoja ovat yksinäisyys ja rakkaus, mutta runojen perussävy ei ole pessimistinen tai surullinen, vaan lähinnä ironinen. Runoudesta Hotakainen siirtyi lasten- ja nuortenkirjojen kautta romaaneihin. Ennen vapaaksi kirjailijaksi ryhtymistään Hotakainen työskenteli muun muassa uutistoimittajana sekä [WSOY](https://bliptext.com/articles/wsoy):n mainososastolla. Runokokoelmat Hot (1987) ja Runokirja (1988) ovat edellisiäkin vauhdikkaampia, arkisempia ja humoristisempia. Niissä on sama henki kuin hänen aikaisemmissa teoksissaan. Hotakaista on kutsuttu jo esikoiskokoelmastaan asti ”velmuksi kielipeluriksi”, joka käyttää paljon vertauksia ja sanaleikkejä ja vie niiden käytön pitkälle. Vuonna 1990 runoilijan titteliä kantanut Hotakainen julkaisi Lastenkirjan, jonka on kuvittanut virolainen graafikko ja animaatio-ohjaaja [Priit Pärn](https://bliptext.com/articles/priit-p-rn). Lastenkirja sopii hyvin sekä aikuisille että lapsille, sillä se vie aikuisen lasten maailmaan. Hotakainen tuntuu yhdistävän aikuisten maailman sekä lapsen ymmärryksen. Buster Keaton - elämä ja teot (1991) voitti [Savonia-palkinnon](https://bliptext.com/articles/savonia-palkinto) vuonna 1993 ja se oli myös [Runeberg](https://bliptext.com/articles/runeberg)-palkintoehdokkaana. Se on tiiviimpi ja keskittyneempi kuin Hotakaisen muu tuotanto. Kirja on pienoisromaani ja sen kielellinen huumori on Hotakaista parhaimmillaan. Hän itse toteaakin eräässä haastattelussaan löytäneensä omalaatuisen kirjoittamistapansa vasta Lastenkirjassa, jossa vaistonvaraisuuteen sisältyy ajatuksia. Sama tapa hahmottaa maailmaa ja tehdä rinnastuksia on säilynyt läpi koko hänen tuotantonsa. Romaani Bronks (1993) eroaa Hotakaisen muusta tuotannosta pituutensa vuoksi. Se on myös perussävyltään pessimistisempi kuin hänen aikaisemmat teoksensa. Bronks sijoittuu aikaan, paikkaan ja maailmaan, jota ei voi määritellä, mutta josta voi silti selvästi tunnistaa nyky-yhteiskunnan piirteitä. Se on yhteiskunnallinen romaani sekä kritiikki vallitsevia järjestelmiä kohtaan. Hotakainen ei kuitenkaan esitä yhteiskuntakritiikkiään realismin normaaliromaanin puitteissa, vaan on valinnut lajityypikseen [fantasian](https://bliptext.com/articles/fantasia) ja tieteiskirjallisuuden sekamuodon. Hotakaisen muissa romaaneissa ollaan arjessa, tavallisessa Suomessa. Hän kuvaa kirjoissaan maaseutua tai lähiöelämää sekä ruumiillista työtä tekeviä ihmisiä. Syntisäkki (1995), Klassikko (1997) ja Iisakin kirkko (2004) ovat kaikki kuvauksia suomalaisista miehistä. Hotakaisen Klassikko-romaanista on tehty myös elokuva vuonna 2001, ja se on Hotakaisen varsinainen läpimurtoteos ja vuoden 1997 [Finlandia](https://bliptext.com/articles/finlandia)-ehdokas. Näytän hyvältä ilman paitaa (2000) on tarinakokonaisuus helsinkiläisistä nuorista ja heidän elämästään. Kirja palkittiin [Topelius-palkinnolla](https://bliptext.com/articles/topelius-palkinto) vuonna 2000. Hotakaisen vuonna 2002 ilmestynyt romaani [Juoksuhaudantie](https://bliptext.com/articles/juoksuhaudantie) sai Finlandia-palkinnon, ja kirjasta tehtiin myös elokuva. Kirjan päähenkilö haluaa keskitasoisen, järkihintaisen omakotitalon, mutta [Helsingin](https://bliptext.com/articles/helsinki) asuntomarkkinoilla se on melkein mahdotonta. Kun valtaosa suomalaisista haluaisi asua omassa talossa, romaani osuu suureen unelmaan. Kari Hotakainen on saanut myös muita palkintoja, mm. Savonia- ja Suomi-palkinnot vuonna 1993. Hän on toiminut myös kommentaattorina [MTV3](https://bliptext.com/articles/mtv3):n Ensi-ilta -ohjelmassa. -->

Novels

Poetry

Children's and young adults' books

Radio dramas

Plays

TV series